Einesäiti wokkaa ja krutonkaa

Aikanaan sain töistä joululahjaksi valurautaisen wokkipannun. Kovin vähällä käytöllä se on ollut, mutta nyt sain kaverilta vinkin tehdä wokkia, joten pyyhin siitä pölyt ja panin wokaten.

Periaate oli kummallakin kerralla sama, eli pakasteesta valmis pussi wokkivihanneksia, jokin proteiininlähde ja lisuke. Kaikki käytettiin wokkipannun kautta. Ekalla kerralla oli riisinuudeleita, tofua ja grillijuustoa sekä kookoskermaa, toisella riisiä ja pakasteesta jotain maustettuja soijakökkäreitä. Mausteita käytin hyvin suppean maustekaappini antien mukaan ja itämaisen teeman vuoksi perinteisempien mausteiden lisäksi, joukkoon sujahti myös kanelia. Tällä kertaa se tapahtui ihan tarkoituksella, toisin kuin se kerta, kun laitoin kanelin sijaa paprikajauhetta johonkin makeaan piirakkaan. En enää ikinä jätä maustepurkkeja teksti seinään päin, en ainakaan kolmeen päivään. Rasvana käytin kookosrasvaa, vaikka yleensä laitan joka paikkaan oliiviöljyä. Varsinkin jälkimmäinen versio oli varsin maukas, kun sitä söi tuoreeltaan. Seuraavana päivänä ruoka maistui lähinnä hevosen appeelle ja päätyikin koirien kuppiin. Onneksi sitä oli jäljellä vain kolmen päivän tarpeiksi. Tofua en taida yrittää enää marinoida itse, sen verran tylsälle olen saanut sen molemmilla kerroilla maistumaan, vaikka miten olen yrittänyt. Lapsilta saadut kommentit eivät ihan kannusta uusiin wokkausyrityksiin. "Äiti, onko tässä mitän lihaa?" "Ei." "Hö!" ja "Äiti, mä en syö tätä enää ikinä!" Eiköhän tässä kevätkaalia kuitenkin päästä jossain välissä wokkaamaan.

Eilisen  ruoka meni taas eineslinjalle ja ostin valmista tomaattikeittoa. Onneksi näppärä lapseni kysyi minulta ennen lautaselle annostelua, että voiko hän syödä keittoa. Vastasin ensin, että tietysti, kunnes iski tajuntaan, että enhän mä tarkistanut, vaan muistelin vain, että ollaan syöty ennenkin. Pikainen pakkauksen kaivaminen roskiksesta ja sen jälkeen uusi suunnitelma yhden hengen ruokintaan. Eihän meillä olekaan kuin vasta reilut kolme vuotta eletty gluteenittomasti ja kyseisen sairauden olen opetellut ottamaan huomioon niin kauan kuin vain voin muistaa.

Tomaattikeiton epäeineksinen osuus löytyikin krutongeista. Niitä en ole kaupasta gluteenittomina löytynyt, joten pakko tehdä itse. Lapset syövät sileitä keittoja ihan hyvin ja välillä jopa halulla, mutta krutongit helpottavat niiden syöntiä vähän huonompinakin päivinä. Kaapista löytyy aina karmeaa vakuumipakattua paahtoleipää vain ja ainoastaan tätä tarkoitusta varten. Tällä kertaa päätin tehdä isomman satsin, ettei heti lopu kesken, joten otin tummaa ja vaaleaa versiota, paketin kumpaakin. Vaikka aina sanonkin, että en jaksa niitä tehdä, kun ovat niin työläitä, niin höpöpuhetta. Vaikein vaihe on antaa niiden olla pannulla sopivan aikaa, etteivät pala, mutta kuivuvat.

Krutongit:

• leipää leikattuna noin nopan kokoisiksi palasiksi. Koolla ei ole kovin väliä, mutta pienemmät kuivuvat nopeammin ja tasakokoisuus olis aika jees
• öljyä
• mausteita

Itse olen aina kaatanut pannulle öljyä ja sen vähän kuumettua leivät perään. Leipiä ei kannata laittaa liikaa, vaan pannulle vain sen verran, etteivät kovin mene päällekkäin vaan kaikki mahtuvat suunnilleen paistopintaa vasten. Leipäpaloja kannattaa pyöritellä välillä ja niden annetaan olla pannulla kunnes ovat kauttaaltaan mukavan rapeita, tai kuten minä, kunnes alkavat haista palaneelle. Sitten, kun alkavat pikkuisen kuivahtaa, niin olen maustanut milloin mitenkin. Yrtit on hyviä, jos niitä sattuu löytymään. Mulla kuului tällä kertaa valikoimiin suola, pippurit, paprika, basilika ja meirami. Jostain käsittämättömästä syystä mun muutoin niin suppeaan ja tylsään maustevalikoimaan kuuluu rakuuna ja meirami. Varmaan joskus tehnyt jotain valtaisalla innolla ja ostanut kaiken mitä resepti väittää tarvittavan. Olenkohan mahtanut sitä jotain koskaan sitten edes tehdä. Jo aloitettuani puuhan luin kuitenkin jostain, että leivät, öljyn ja mausteet voisi sekoittaa jo kulhossa tai pussissa ja sitten valmiiksi maustettuna paahtaa. Ensi kerralla täytyy koittaa sitä, ehkä. Krutonkien suurin vika on se, että ne katoaa mystisesti, usein jo ennen kuin pääsevät tarjolle.